Soittelin tänään armeijja kaverini kanssa ja muisteltiin inttiaikoja. Kaveriani voi kutsua jopa sodankylän jääkäriprikaatin särmimmäksi, sillä hän selvisi armeijjasta vähän reilulla puolella vuodella ja vain parilla esitutkinnalla. Itsellähän oli armeijjan harmaisiin, tai pitäisikö sanoa vihreisiin meno kesällä 2012. Ajattelin etten vain mene, no meni pari päivää ja komppaniasta alettiin soittelemaan että kannattaisi ilmaantua sodankylään 48tunnin kuluessa, muuten etsintäkuulutus astuu voimaan. Olin kyseisen puhelun aikana turussa aloittamassa 12 tunnin työvuoroa, no lähdin ajamaan välittömästi työvuoron päätteksi sodankylään. Kun vihdoin pääsin perille armeijja urani alkoi mielestäni hieman vasemmalla jalalla, sillä se aloitettiin esitutkinnalla, koska olin saapunut myöhässä paikalle. Päivä meni päivystäjänpöydän vieressä olevalla puisella, kovalla jakkaralla istuessa. Ja välillä vääpelin toimistossa käydessä, vastailemassa hölmöihin kysymyksiin. Istuin vääpelin toimistossa, ja hän esitti kysymyksen "miten suhtaudut siihen että armeijja alkaa juuri nyt vasten tahtoasi". Menin aivan lukkoon, vastasin hetken mietittyäni että armeijja ei ala nyt ja se on varma. Vetosin henkilökohtaisiin ongelmiin ja sain lykkäystä, pääsin jo iltapäivällä porttien ulkopuolelle ja sain tuntea suuren vapaudentunteen. Sillä eihän porttien toisella puolella ei saanut käydä edes savukkeella ilman lupaa. Ja tunne oli muutenkin kaikinpuolin hieno, sillä olin saanut vuoden lykkäystä. Ja tiesin että voin palata turkuun jatkamaan töitä sekä jatkamaan normaalia elämää. Lykkäilin armeijjaan menoa, lisää ja lisää, kunnes tammikuussa 2015 jouduin takaisin sodankylään. Ajattelin että sama käydä alta pois tämäkin, ja että puolivuotta menee nopeaa. Peruskoulutuskausi meni hyvin, en ollut missään vaiheessa mitenkään innokas, tein vaan hommat niinkuin kuuluu ja pidin turpani kiinni. Oli valintojen aika mihin hommiin haluaa mennä, minä halusin päästä helpolla, joten hain sotilaskeittäjäksi. Minulle sanottiinkin että kyllä se onnistuu, kaikki oli hyvin, olin saanut juuri kuulla ettei minun tarvitsisi jäädä vuodeksi. Seuraavana päivänä minut kuulutettiin päällikön toimistoon, hän ilmoitti että joudun aliupseerikouluun. Vastaväitteet eivät auttaneet mitään ja aamujakin oli tullut huomattava määrä lisää. Selvisin aliupseerikoulusta, sain linjan toiseksi huonoimmat pisteet, mikä on todella hyvin kun ajattelee sitä kuinka paljon panostin siihen. Juhannuskinhan sitä tuli vietettyä virka-apu osastossa, mikäpä olisi ollut parempaa kauniina juhannuspäivänä kuin pestä autoja!? Sitten tuli uudet mortit, täytyy sanoa että tapahtui suuri muutos, sillä osallistuin kurinpidollisiin toimenpiteisiin jopa hieman liikaakin. No morttien peruskoulutuskausi meni nopeasti, pidin heille paljon koulutuksia, nukuin ja huusin. Sitten mielenkiintoni alkoi hiipua, jopa sille tasolle että kävin varuskuntasairaalassa hyvin usein. Hymy ei tullut huulilleni tuossa paikassa muuta kuin kunnon vapautuksen merkeissä ja silloin kun tiesin ettei minun tarvinnut tehdä mitään. no kyllähän se loppupalveluskin meni silti hammastapurren ohi. Mutta ei toki ongelmitta, esitutkintaa tuli. ja sen johdosta ylipalvelusta. Mutta kaikesta huolimatta aamut vähenivät ja vihdoin koitti 30.12.2015. Päivä jolloin kotiudun. Olin aamulla kello 8.00 kersantin oven takana, takana oli myös noin 357 palveluspäivää ja valvottu yö. hymy mikä oli huulillani ei meinannut lähteä pois millään, joten jouduin olemaan oven takana noin 5 minuuttia ennenkuin sain naamani peruslukemille ja rohkenin koputtaa oveen. Toimistossa ei mennyt kauaa, kävelin portista ulos, sillon kun astuin portin ulkopuolelle koin ehkä tähänastisen elämäni hienoimman tunteen. Olin todella onnellinen ja oli todella vapaa olo, tuntui että kaikki ovet ovat avoinna, paitsi kersantin toimiston ovi, ja hyvä niin. Mutta kaikenkaikkiaan intistä jäi ihan hyviä muistoja, ainakin näin jälkeenpäin! Paljon hyviä kavereita ja kokemuksia! Aamuja vaan kaikille jotka ovat nyt palveluksessa.